Kimmo Nevalainen (Verkko-Karjalainen) 3.10.2003

XL on yhtä aikaa raju ja herkkä

XL haluaa venyttää musiikillisia rajoja niin kauas toisistaan kuin mahdollista. Silti tarinat, jotka kerrotaan, kumpuavat omasta elämästä.

Neljä nuorta muusikkoa matkasi 11 vuotta sitten Joensuuhun junalla Valtakunnallisille jazzpäiville. Päivien aikana järjestettiin bändikilpailu, johon kvartetti oli päättänyt ottaa osaa.
Tyypit olivat tavanneet toisensa Sibelius-Akatemian jazzosaston käytävillä, ja niin kuin niin usein käy, oli perustettu bändi.
Ja kun kerran jazzosastolla opiskeltiin, soitettiin sitten semmoista musiikkia, jota saattoi luonnehtia jazziksi. Keikkoja vain ei oikein ollut, ja bändikisasta päätettiin ottaa irti se hyöty, jonka siitä voisi saada.
Bändillä ei ollut edes nimeä, ja matkalla kilpailuun se sitten junassa keksittiin: XL. Siinä on jotain vähän suurempaa, koska nuorten miesten tavoitteetkin olivat suuria.
Niin kuin tiedämme, kisasta tuli voitto, ja sen jälkeen basisti Tuure Koski, kitaristi Jarmo Saari, rumpali Tomi Salesvuo ja vibrafonisti Arttu Takalo ovat olleet Joensuussa tuttuja kasvoja. Bändi on vieraillut kaupungissa säännöllisesti. Lisäksi muusikot ovat käyneet opettamassa nuorempiaan. Mutta mitä XL:n musiikillisessa ajattelussa on näiden vuosien ja viiden levyn jälkeen muuttunut. Paljonkin, muusikot myöntävät.
- Näen johdonmukaisen kaaren. Puhuttiin silloin junassa että musiikin pitää olla kouriintuntuvaa, voimakasta ja emotionaalista. Sitähän se on, toivottavasti edelleenkin, Jarmo Saari sanoo.
Jälkikäteen ajatellen Saari arvelee, että kukaan ei arvannut, kuinka nopeasti bändi hitsautuisi yhteen. Sitäkään ei silloin vielä arvattu, että bändi ryhtyisi soittamaan pelkästään omaa musiikkia. Aluksi ohjelmistossa oli myös covereita.
- Ajateltiin silloin, että instrumentaatio olisi luonnollisimmallaan aika ilmavassa jazzformaatissa. Sen jälkeen on vain yritetty venyttää niitä mahdollisuuksia, joita näillä instrumenteilla pystyy tekemään, Saari sanoo. Toisaalta XL perustettiin hyvään saumaan, sillä tilaa löytyi. Jazzkentällä oli hiljaista, ja jos oli Jukka Linkola, Jukka Perko ja Severi Pyysalo tai Trio Töykeät, mutta muuta ei juuri ollutkaan. Rinneradio toimi pikkuisen samalla kentällä, mutta ei kuitenkaan. Irtiotto juuriin tapahtui paria vuotta myöhemmin.
- Tajuttiin, että mehän voidaan tehdä ihan mitä vaan. Muistan se hetken kun treeneissä puhuttiin. Taakka tippu harteilta, mutta siitä lähti se, missä nyt ollaan, Tomi Salesvuo muistelee.
- Ja me oltiin pahamaineisia, kun me harjoiteltiin niin paljon. Tietyt asiat siinä yhteisössä, jossa me kohdattiin, häiritsi. Ajatukset meni niin, että me ollaan niin erinomaisia, ettei asioita tarvitse harjoitella. Keikoilla voidaan soittaa nuoteista ja pahimmassa tapauksessa jopa aliarvioida vähän yleisöä. Me sisuunnuttiin ja päätettiin tehdä toisin, Saari sanoo.

Bändi voi kuulostaa isolta

Niin siinä sitten kävi. Bändillä oli halua soittaa mahdollisimman paljon keikkoja, ja sinne mentiin, minne kysyttiin. Samalla nelikko tajusi, että XL:n musiikkia voi soittaa melkein missä tahansa.
- Rockhomma tuli joiden biisien perustella. Tuntui, että tämä toimii hyvin ja tällaista kannattaa soittaa, Tuure Koski sanoo.
- Jotkut biisit olivat aika äänekkäitä, ja päästiin soittamaan paikoissa, joissa oli muhkeat PA-laitteet. Tajuttiin, että me pystytään kuulostamaan isolta, ja sen jälkeen kynnys nousi siihen, että soitettaisiin paikallisten jazzkerhojen pizzeriannurkassa puolivillaisesti, siis teknisesti. Me voidaan soittaa hiljaa mutta myös niin saatanan lujaa, Tomi Salesvuo sanoo.
Mukaan tuli ääni- ja valomiehiä, jotka halusivat tehdä töitä XL:n kanssa. Bändi ei pystynyt maksamaan kunnon taksoja, mutta se ei haitannut. Tätä nykyä kaikki XL:n muusikot ovat ammattilaisia ja töitä on tehtävä muuallakin, mutta kaikki ovat vakuuttuneita siitä, että XL on pääasia.
- Kappaleita tulee tasaisena virtana, ja parhaat valikoituvat XL:n käyttöön, bändin toinen pääsäveltäjä Arttu Takalo sanoo.
- Ja välillä voi tilata itseltään itselleen tärkeälle orkesterille tietyn tyyppisen kappaleen, sellainen joka on haasteellinen tai joka olisi tarpeellinen keikkasetissä. Noinkin käytännöllistä se voi olla, Jarmo Saari selittää. Bändi yleensä sovittaa yhdessä Takalon sävellykset, Saari tuo treeneihin välillä hyvinkin valmista materiaalia.
- Käytännössä kappale lunastaa paikkansa meidän ohjelmistossa vasta sitten, kun jokainen on löytänyt siihen mielekästä soitettavaa. Jos Arttu tuo luonnosmaisempia juttuja, siinä on se hauska haaste, että jokainen etsii niihin mukavaa soitettavaa. Sävellys on kaiken tärkeintä, ja jos on parempi, että joku ei soita siinä ollenkaan, niin sitten niin. Hyvä esimerkki periaatteesta on uudella Visual-levyllä oleva All ways and for ever, jossa koko bändi seuraa vierestä, kun Laura Hynninen soittaa Takalon sävellyksen yksinään harpulla.
- Nykyään tulee paljon levyjä ja ihmeellistä häröö ja marginaalia. Se on kääntynyt meille eduksi, on ihan okei kuunnella erikoista musaa. Ei tartte kuunnella sitä mitä kaveritkin. Nuoret ovat itsenäisempiä ja uskaltavat olla erilaisia eri tavalla kuin kymmenen vuotta sitten, Tomi Salesvuo miettii.

Uskallusta herkkyyteen

Paitsi että XL:n kyseenalaisti keikkapaikkansa ja musiikillisen ilmeensä, se on laajentanut skaalaansa soittamalla yhdessä muun muassa Lappeenrannan kaupunginorkesterin tai UMOn kanssa. Ja levyillä ovat klassisen musiikin instrumentit soineet jo kauan.
Mutta kysymys kuuluukin, mitä tällä kaikella haetaan. Mitä XL:n musiikin takana on?
Kaipuuta kauneuteen ja romantiikkaa, epäilemättä.
- Minä haluan kertoa yksinkertaisesti henkilökohtaisia asioita, omasta elämästä, itsekkäästi. Haaveista, siitä, mitä on tapahtunut ja mitä toivoisi tapahtuvan. Sitä sitten höystää vähän elokuvallisella kerronnalla. Siinä se on, musiikki on minulle helpoin tapa kertoa ilosta, ihastuksesta tai ahdistuksesta, Arttu Takalo tunnustaa.
- Kauneuttahan me vaalitaan ja sellaisia arvoja, jotka jäävät helposti informaatiotulvan ja kiireen alle. Vanhanaikaisia romantikkojahan me ollaan, ja kun koetaan suurta kunnioitusta aikaisempien sukupolvien tekemisiin, siitä olisi hauska kantaa jotain mukanaan. Mutta onhan meissä myös välillä se anarkisti, joka haluaa kirjoittaa maailmankirjat uusiksi, Saari sanoo. Mutta tärkeintä on, että liikkeellä halutaan olla tosissaan. Hiljenemistä tai hidastumista ei yhdentoista yhteisen musiikintekemisen vuoden jälkeen ole näkyvissä. Päinvastoin. Suunnitelmia, suuriakin, on olemassa.
- Toivottavasti meidän keikoista välittyy, että noi jätkät seisoo sanojensa takana ja tekee työnsä kunnianhimoisesti. Että pelkkä hengailu ei meitä kiinnosta, Salesvuo luukuttaa.
- Ja siihen kuuluu uskallus siitä, että tehdään Amor-niminen kappale, joka on omistettu Pekka Pohjolalle. Ja sitten sitä soitetaan niin, että itsellekin tulee kyyneleet silmiin. Kaikki ei aina ole vain turboahdettua miehekkyyttä vaan myös uskallusta herkkyyteen, Jarmo Saari sanoo.